maanantai 22. lokakuuta 2012

Korkeakulttuuria

Joku markka halus nähä mun vuosia vanhan minuuttinovellini. Here.

Ruumishuoneella

Herra Koistinen sanoi aina eläneensä hyvän elämän. Tarkemmin sanoen hän totesi tämän tästä, että hänellä on ollut kolme hyvää elämää ja yksi vähän huonompi, mutta koska herra Koistinen tunnettiin filosofisena ja mietteliäänä tyyppinä hänen sanansa nähtiin vertauskuvallisina.

Kun herra Koistinen lopulta kuoli - surullinen tapaus kaiken kaikkiaan, oli kiivennyt säilyketölkkihyllyyn kaupassa kun ei ulottanut hillosipuleihin ja koko komeus oli kaatunut epäonnisen herra Koistisen päälle - ruumishuoneella oli äkkiä ihmettelemistä. Ruumis ei ollut ruhjoutunut kasvoistaan joten tunnistaminen oli vaivatonta, mutta kun kolmas nainen oli käynyt tunnistamassa elämärajoitteisen jälleen kerran eri nimellä ei ollut kovinkaan suuri yllätys kun paikalle tuli vielä neljäs. Hän väitti kivenkovaan, että kyseessä ei ollut herra Koistinen sen koommin kuin herra Virtanen tai herra Honka, vaan että pöydällä makasi hänen aviomiehensä herra Hiironen.

Tällä kertaa henkilökunta ei päästänyt naista lähtemään ilman kunnollista selitystä. Eihän ruumista nyt voinut neljällä nimellä hautaan laittaa, ja kaikki tunnistajat olivat olleet ehdottoman peräänantamattomia asian suhteen. He istuttivat rouva Hiirosen tuoliin ja vaativat selitystä. Sellaisen saivatkin, pitkän ja polveilevan, sillä säyseästä ja harmaasta ulkomuodostaan huolimatta rouva Hiironen oli salassa hyvin tulinen luonne, joka arkioloissa sai vain kyteä hiljaa mutta nyt tilaisuuden tullen riehaantui saman tien täyteen liekkiin. Välillä joku toi rouvalle lasillisen vettä vähentääkseen ryöpytyksen hehkuvaa kuumuutta, joka sai kuuntelijoiden korvat punottamaan, ja aina kun tämä tyhjensi lasin saattoi melkein nähdä pienen savupilven pössähtävän hänen sieraimistaan.

Kun rouva Hiironen oli roihunnut kyllikseen liekit hiipuivat. Hän suoristi nutturansa ja jätti mennessään pöydänkulmalle naftaliinilta tuoksuvan vähän nuhjaantuneen setelin. Henkilökunta mietti kaikessa hiljaisuudessa minuuttikaupalla, kunnes lopulta nuori ja vielä vähän nenäkäs harjoittelija totesi verkkaan, että herra Hiironen taisi olla se huono elämä. Muut olivat hiljaisesti samaa mieltä ja sopivat yhdessä haudata ruumiin herra Lahtisena enempien väärinkäsityksien ja nolojen tilanteiden välttämiseksi.


(Mitä pöydänkulmalle hylättyyn seteliin tulee, se iloitsi hetken vapaudestaan ja muisti sitten olevansa esine, joka näin ollen ei voi tuntea. Heti perään se ymmärsi, että ei voi myöskään muistaa ja kun sille huomautettiin ystävälliseen mutta tiukkaan sävyyn, ettei setelillä sen koommin kuin muillakaan esineillä ole ymmärrystä, se jäi makaamaan paikalleen vailla mitään sielunelämää, kuten asiaan kuuluu, päätyäkseen aamulla siivoojan taskuun.)

2 kommenttia:

  1. Huippuhyvä novelli! Onko näitä lisää? Onhan?

    Katri

    VastaaPoista
  2. Oon kirjottanut aika vähän novelleja, kun lyriikka on enemmän meikän laji. Mutta mä voisin ehkä tunkea niitä tänne aina välillä.

    - Laika, the hipsteri

    VastaaPoista